Nykyhallitus on asettanut kuntien osalta miljardiluokan säästötavoitteet. Säästöjä haetaan ja on jo määriteltykin mm. vammais- ja vanhuspalveluihin (120 miljoonaa euroa), pelastustoimeen (40 miljoonaa). Merkittävänä säästöjä tuovana toimena on oletettu olevan sosiaali- ja terveystoimen kelpoisuusehtojen väljentäminen. Täsmälleen sama tavoite on kohdistunut ja kohdistuu opetustoimeen.

Kelpoisuusehtojen väljentäminen opetustoimessa ei ole läpihuutojuttu, koko opetustoimi niin opettajista ja opetustoimen viranomaisiin on iso laiva, jonka kääntäminen ei ole yksinkertainen asia. Tähän on kuitenkin löytynyt uusi lähestymistapa ja vahvasti ideologinen sellainen. Koko opetuksen paradigmaa ollaan muuttamassa yläkoulun ja lukioiden oppiainekeskeisestä opetuksesta ns. ilmiöpohjaiseen ja projektioppimista korostavaan opetukseen (välillä ei haluttu tai haluta puhuttavan edes opetuksesta).

Tätä paradigman muutosta halutaan perustella pedagogiikan muutoksella, projektioppimisen tuomalla (muka) nykyaikaisella lähestymistavalla. Oppiaineiden elementtejä yhdistetään, haetaan opettajatiimejä toteuttamaan ns. laaja-alaisia aihekokonaisuuksia. Näitä perusteluja voi kukin hakea eri lähteistä. Mutta mitä tässä todellisuudessa haetaan ja mitä tapahtuu? Pyritään selittämään, ettei ainelähtöistä opetusta tarvita, eikä niin ollen maisteritason aineenopettajia. Alentamalla pätevyysvaatimuksia käytännössä tähdätään palkkakulujen pienentämiseen, säästöihin. Kun opetuksessa ei ”vaadita” enää syvällistä osaamista, sitä ei tarvitse tehtävää täytettäessäkään vaatia. Projektioppimisen ja ilmiöpohjaisen lähestymistavan toivotaan antavan pohjan tälle vaatimukselle – opettajan ei tarvitse osata asioita, riittää kun osaa poimia ilmiöitä, joita oppilaat ja opiskelijat sitten itsenäisesti tai ryhmissä tutkivat. Eihän opettajan ”tarvitse tietää kaikkea”. Pelottava tulevaisuus.

Oppiainekeskeisyys takaa opetuksen tason

Opettajien maisteritason opinnot – opetettavien aineiden osalta vähintään sivuaineopinnot cum laude tasoisesti – takaa sen, että opetus perustuu vahvaan aineenhallintaan ja pedagogiseen soveltamiseen. Tätä voi tietenkin aina lisätä lisäopinnoilla, mutta kun tämä liittyy opettajakoulutuksessa vahvasti korostuvaan pedagogisen sisältötiedon (PCK, pedagogical content knowledge) tai saksalaisittain didaktiikan (opetustaito) hallintaan. Emme ainoastaan hallitse itse oppiaineen teoriaa ja omaa pedagogisia valmiuksia, vaan olemme saaneet koulutuksen näiden osaamisten viemistä käytäntöön itse opetuksessa. Jokaisessa oppiaineessa didaktiikka on omansa, ja sen hallinta vaatii tiettyä osaamista itse oppiaineessa että pedagogiikassa. Tätä ei hoideta millään ”ilmiöoppimisella”.

Uusi pedagogisia lähestymistapoja täytyy kokeilla, mutta toisista lähtökohdista

Yksilöllisen oppimisen (ns. Pekka Peuran malli) ja flipped classroom -pedagogiikkaan perustuvat uudet lähestymistavat ovat synnyttäneet oikean tyyppisiä pohdintoja opetuksen ja opiskelun kehittämiseksi. Arvioinnin kehittäminen, jopa radikaaleilta tuntuvilla ratkaisuilla, on tie, joka uudistaa niin opetusta kuin opiskelua. Oppimista edistävä arviointi on tulevaisuutta, ja se ei perustu jatkuvaan (ja ainoastaan nykyään käytössä olevaan) summatiiviseen arviointiin. LOPStuki2016 -hankkeessa olemme lähteneet avoimesti miettimään arviointia uudelleen, kyseenalaistaneet nykyisen käytännön ja asettaneet vaikeita kysymyksiä uudenlaisen toimintakulttuurin luomiseksi.